torstai 15. maaliskuuta 2018

Ei matka tapa vaan vauhti!

Työn teossa ja urheilussa on monia yhtäläisyyksiä. Otsikko siteeraa liikuntaikonin, pesäpallon ja Pirkan Hiihdon isää Lauri "Tahko" Pihkalaa. Hän on todennut myös, että "pahastikin liikunnasta vieraantunut ja ylipainoinenkin henkilö voi ryhtyä hiihtämään suoraa päätä - vaikka aamusta iltaan - kunhan kiiruhtaa tarpeeksi hitaasti". (Lähde: Suomen Latu 1/2018)

Samaa voi hyvin soveltaa myös yrittäjyyteen. Olen joutunut sivusta seuraamaan kuinka hierojakollegani on työskennellyt liian kovalla vauhdilla ja innolla. Hän on tehnyt hieronta- ja hoitotyötä 10-12 tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Vuoden kestävän hierojakoulun jälkeen hän oli työkykyinen 1,5 vuotta. Onni onnettomuudessa oli, että kyse oli "vain" pahoista lihaskireyksistä. Aluksi epäiltiin jopa kaularangan alueen prolapsia. Se olisi vaikeuttanut valtavasti parikymppisen nuoren naisen työllistymistä.

Jokainen toiminimen perustaja käy -ilmeisesti- läpi saman kehityskaaren. Aluksi on tietenkin hätä ja huoli siitä, ettei asiakkaita ja kassavirtaa ole riittävästi.
Siitä seuraa luonnollisesti se, että kaikki työ käy. Tehdään jokainen asiakas mihin päivän aikaa tahansa ja niin kuuluukin tehdä.
Sitten asiakkaita onkin mahdollisesti jo yli oman jaksamisen, mutta kuka nyt haluaisi rahasta kieltäytyä?
Tehdään, tehdään, tehdään. Ei nukuta kunnolla, ei syödä kunnolla, ei liikuta kun ei ehdi tai jaksa. Aamulla on vaikea nousta töihin, illalla raahaudutaan pitserian kautta kotiin ja työn ilo on kadonnut kauan sitten.

Itsensä huoltaminen unohtuu -ja keho alkaa oireilla. Vauhti on liian kova ja ihminen hyytyy. Lopulta seinä nousee vastaan ja stoppi tulee puskista. Eräänä päivänä huomaat kun kätesi puutuvat eikä sormissa ole tuntoa.
Merkit ovat olleet olemassa jo monta kuukautta, mutta ne on jätetty huomiotta.

Liikunnassa puhutaan ylikunnosta tai alipalautumisesta. Työnteossakin voi mennä ylikuntoon ja sillä on ihan oma nimikin. Burn out - loppuun palaminen.

Eräs asiakkaani kertoi tuttavastaan, joka kävi hierojakoulun. Sai homman mukavasti pyörimään ja teki 12 tunnin työpäiviä. Neljän kuukauden jälkeen tuli seinä vastaan eikä ole hieronut yhtäkään ihmistä sittemmin. Vuosi koulua, neljä kuukautta työkuntoa. Se oli paksu sämpylä, joka täytti hetken mutta loppui yllättäen.
Itse nautin työstäni ja tyydyn siihen pitkään patonkiin koska haluan tehdä tätä vielä monta vuotta.

Pohdittavaa:
Mieti, mikä on tavoitteesi urallasi ja onko se realistinen juuri tässä elämäntilanteessasi?
Jaksatko varmasti työn, opiskelun ja perhearjen? Mistä voisit vähentää?
Miksi nautit tai et nauti työtilanteestasi?
Jos olet pohtinut alan vaihtoa, niin johtuuko se työn vähyydestä vai oletko uuvuttanut itsesi liian suuren työmäärän alle? 
Pallo on sinulla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti